Lottovoittajan on helppo hymyillä?

Tiedättekö kun ihmiset toivoo lottovoittoa, sellaista tiedostamatonta ja yht'äkkistä rahakasaa omalla tilillä, joka antaa elämälle rajattomat mahdollisuudet matkustella, ostaa kalliita juttuja ja hemmotella itseään ja läheisiään kaikilla mahdollisilla tavoilla? Usein monien suunnitelmiin kuuluu myös töiden lopettaminen ja tilalle tulisi mitä? Päivästä toiseen hengailua? Urheiluautojen ostamista, Stockmannilla pyörimistä, Pariisissa shoppailua? Mua on aina kiinnostanut tämä aihe ja kyllähän mäkin aina toisinaan unelmoin entä jos. Entä jos voittaisinkin, mitä mä sitten tekisin? Antakaas kun mä kerron teille erään tarinan.
Aika tarkalleen vuosi sitten olin sellaisessa elämäntilanteessa, että kaikki elämän osa-alueet rullasivat todella hienosti. Ystävien kanssa oli kivaa puuhaa, parisuhdekin oli hyvällä tolalla, asuimme suhteellisen uudessa asunnossa ihanaa omaa arkeamme, näin sukulaisiani säännöllisin väliajoin, treenasin tavoitteellisesti ja sain virtaa päiviini esimerkiksi uuden raakasuklaareseptin kokeilusta ja sen lopputuloksen nautiskelemisesta. Koulustakin oli paljon vapaata, ah, kuulostaapa täydelliseltä! Jää aikaa kaikkeen muuhun ja voin panostaa esimerkiksi urheiluun ihan kybällä.

Okei Kata, rauhotuppas vähän.
Mietitäänpä tilanne, jossa normaalilla ihmisellä on vuorokauden aikana käytettävissä 24 tuntia miinus yöunet. Mulla se tarkoittaa aikalailla sitä, että vapaata aikaa kertyy 18 tuntia per päivä. Kuntosalilla käyminen vie 1,5 tuntia. Ystävien satunnainen näkeminen 2 tuntia muutaman kerran viikossa. Perheenjäsenten näkeminen vielä vähemmän. Mihis tämä kuuluisa vapaa-aika sitten kuluu? Blogin päivittämiseen menee päivittäin pari tuntia. Loput ovatkin sitten vapaata, siis todellakin vapaata aikaa. Kuulostaa niin ihanalta, mutta onkin oikeasti kaikkea muuta.

Herään aamulla. Jo toista tai kolmatta viikkoa peräkkäin herään ajatukseen, ettei minulla ole tulevana päivänä velvollisuuksia. Kukaan ei odota minulta yhtään mitään. En ole mitenkään hyödyksi tänäänkään ja kukaan ei huomaisi jos homehtuisin sängyn alla koko päivän pimeän tuloon saakka. Kyyneleet alkavat valumaan poskiani pitkin ja lopulta ne yltyvät lähes hysteerimäiseen vuodatukseen, jolle ei näy loppua. Hämmentynyt poikaystäväni yrittää kysyä mikä vaivaa, en osaa vastata. Haluan vain huutaa ja itkeä, että voisiko joku tarvita mua. Voisiko joku tulla kertomaan mulle miten käytän nämä kaikki vapaapäiväni olematta täysin surkea ja hyödytön paskakasa päivästä toiseen. En ollut onnellinen. En sinä aamuna ainakaan.

Tilanne oli ahdistava. Vaikka kuinka se ajatuksen tasolla kuulostikin ihanalta lötkötellä kotona päivästä toiseen ja olla tekemättä mitään, kyllä siinä parin Netflixin tuotantokauden loppuun kuluttamisen ja toistuvien päivärutiinien (salilla käymisen ja blogipostauksen kirjoittamisen) jälkeen alkoi toden teolla pännimään. Silloin mä tiesin, että jos mä joskus lotossa voitan, mä en hitto vie lopeta mun duunia.

Työnteko luo meille rutiinia. Oli se sitten aamulla, päivällä tai yöllä tapahtuvaa, pitkä- tai lyhytkestoista puurtamista, luo se meille tunnetta olla tärkeä ja haluttu. Joku haluaa että me tehdään jotain ja tunnemme olomme tärkeäksi. En olisi arvannut tämän asian merkitystä ennen viime kevättä. Onneksi nyt tiedän sen ja samalla moni muukin asia avartui mulle samaan aikaan.

Vaikka voittaisin lotossa ja saisin lopettaa duunin, en haluaisi lopettaa sitä vaikka mulla olisikin mahdollisuus olla tylsistymättä päivästä toiseen. Mä olen nimittäin ottanut tavoitteeksi, että löydän itselleni sellaisen duunin ja aseman tässä elämässä, etten mä halua lopettaa mun töitä vaikka mulle lätkäistäisiin jättimäinen summa kouraan millä hetkellä hyvänsä. Mun tavoitteena on löytää sellainen paikka jossa viihdyn, tunnen itseni tärkeäksi, tunnen kehittyväni siinä mitä ikinä teenkään ja koen onnistumisen tunnetta päivästä toiseen. Se on mun tavoite, joka on mielestäni ihan realistinen. Meillä kaikilla on käytännössä samat lähtökohdat tavoitella omia unelmiamme pienemmällä tai isommalla mittakaavalla.

En aio enää tyytyä kortteihin jotka mulle sattumalta jaetaan. Mä aion napata korttipakasta just ne mun omat kortit, juuri ne hertat mitä mä tarvitsen tässä elämässä. Elämässä joka muuten tapahtuu nyt eikä myöhemmin.

Näin vuoden jälkeen voin onneksi kääntää suunpielet ylöspäin - en pelkästään työrintaman puolesta vaan ihan kaiken muunkin. Musta tuntuu että olen vuoden aikana kasvanut enemmän kuin koskaan aiemmin yhtä lyhyessä ajassa. Mä tiedän paremmin mitä haluan ja milloin haluan. Olen motivoitunut oikeista asioista ja teen töitä niiden eteen. En ole itselleni liian ankara, vaan nautin kaikesta mahdollisesta mitä mun eteen astuukaan. Tällä hetkellä olen motivoitunut ihanasta ja inspiroivasta työympäristöstäni ja voin vaan olla kiitollinen tämän hetkisestä tilanteestani.

Vain kuolleet kalat uivat virran mukana. Mä en ole enää se kuollut kala vaan jotain paljon parempaa ja mä aion kehittyä siinä päivä päivältä, mä lupaan.

Jos mä joskus voitan lotossa, toivon että siihen mennessä mä voin hymyillen todeta kuinka mä en mistään hinnasta lopettaisi työn tekoa. Pienin askelin rakennan itselleni polkua, joka mahdollistaa tämän skenaarion. Work hard and stay humble.

xx, Kata

kuvat: Laura Laukka